Essays/esseet

Alku on aina vaikeaa. Aloittaminen on vaikeaa. On vierähtänyt vuosi siitä kun viimeksi tartuin pensseliin ja yritin pukea kuvaksi sitä jotain mikä sisälläni vaatii visuaalista olemusta, ruumista. Silti se jokin on ollut läsnä luonnoksina ja muistiinpanoina päässäni ja pöydillä. Se on tullut valmiiksi muodossa jossa se voi vain odottaa. Se on sisällöllisesti minulle valmis vaikkei minulla lopulta olisikaan voimia tai kykyjä näyttää sitä konkreettisesti olemassa olevaksi. Pelko siitä että lopputulos on sittenkin vain pintaa ilman sisältöä on saanut minut välttelemään työhön ryhtymistä. Kuitenkaan pelkkä ajatus ei voi olla muuta kuin vain ajatus, taiteellinen idea. Siinä missä kuva voi olla vain kuva ilman sisältöä, sisällöllisesti tyhjä, tarvitsee taiteellinen idea ulkomuodon voidaakseen olla todellinen ja ymmärrettävä myös henkisesti ja teoreettisesti. Muodon saanut kompleksinen ajatus elää sen katsojasta, ja hänen välittömästä tunteestaan hetkessä, jossa tietoisuus itsestä ja abstraktin muodon väkivaltainen tunkeutuminen tuohon henkilökohtaiseen tilaan pyytää ymmärtämään näiden kahden kohtaamisen merkitystä. Tässä kohtaamisessa, joka ohittaa katseen ja vetoaa tunteeseen, on jotain alkukantaista ja totuudellista. Se on yhtä aikaa erilainen kaikille ja kuitenkin samalla kollektiivisesti ymmärrettävissä oleva inhimillinen kokemus. Aiheena se on, sisältä tulevana, ulkomuodostaan riippumatta, kiistaton todellisuudessaan verrattuna esimerkiksi esittävään taiteeseen, joka on aina riippuvainen kohteestaan ja joutuu perustelemaan objektin taiteellisen sisällön oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Miten siis tehdä kuva ajatuksesta tai tunteesta, absoluutista joka ei ole konkreettinen? Sillä ei ole olemassa värejä eikä muotoa. Onko se olemassa ja tosi ilman taiteellista välittäjäainesta, ihmistä?

Kautta historian ihminen etsinyt keinoja kuvata perimmäistä totuutta ihmisyydessä. On pelätty myöntää että sen kauneus ja traagisuus löytyy meistä itsestämme, jolloin se on saanut kauneudeksi ja jumalallisuudeksi kutsuttuja muotoja. Se on kätketty akateemiseen jäljentämisen tekniikkaan ja nykyaikaiseen mediataiteeseen. Piilotettuna kulloisenkin aikakauden ja hengen tyypilliseen esittävään muotoon, olemme epätoivoisesti pyrkineet etsimään taiteen absoluuttista olemusta, ja mitä se meille merkitsee.

Primitiiviselle ihmiselle abstrakti muoto oli hänen kielensä ja välineensä olla yhteydessä kollektiiviseen spirituaaliseen maailmaan. Maailmaan joka oli ihmisessä mutta ei näkyvänä, joka oli yhtä todellinen-ellei todellisempi kuin ruumiillinen maailma, jossa se vaati oman visuaalisen ilmenemismuotonsa välittääkseen tietoa kahden erilaisen maailman välillä. Tälle abstraktille kielelle ei löydy vastinetta mistään luonnosta, se on ominainen ainoastaan ihmiselle kun pyrkimyksenä on ilmaista sisimpien tunteiden kompleksisuutta. Nykypäivänä voimme ajatella esim. muusikkojen maalavan äänimaisemia musiikin avulla, ja pidämme tuota kokemusta itsestään selvänä totena. Se on kollektiivisesti ymmärretty abstrakti kokemus joka ei tarvitse tulkintaa, se vain on.
Kun kokemus on visuaalinen, ei-esittävän abstraktion kautta koettu, emme ymmärrä sitä aivan yksiselitteisesti.

Ainoastaan kun olemme valmiita hyväksymään abstraktin muodon kokemuksen ilman rationalisoimista tyydyttääksemme figuratiivista tapaamme ajatella (ja katsoa), ja päihitämme sisään rakennetun mekanismimme katsoa ja ymmärtää kuvia, voimme päästä kosketuksiin kaikelle taiteelle ominaisen perimmäisen totuudellisuuden kanssa. Oli kyse sitten ikuisesti levottomien muotojen rakennelmista, villistä työnnön ja vedon liikkeestä tai kompositionaalisesti järjesteltyjen pintojen ja värien harmonioista tai niiden riitasoinnuista, ne puhuvat primitiivisellä symbolismilla joka on kollektiivisesti koettavissa. Tämä kokemus sisältää tietoa meistä itsestämme ihmisinä. Miten sitten saada kiinni tästä tiedosta? Jos se sisältyy kaikkeen taiteeseen, miksi sama kokemus ei välity kaikesta taiteesta? Miten tällainen ” tiedon” välikappale syntyy ja miten se välittää tietonsa, saa kokemaan?

Amerikkalainen estetiikanfilosofi Morris Weitz esitti kysymyksen, että jos olemme valmiita kutsumaan merenrantaan ajelehtinutta puunkappaletta ”kauniiksi veistokseksi” ja se vetoaa emotionaalisesti johonkin meissä välittäen tietoa taiteellisesta sisällöstä, kuinka voimme määrittää olosuhteet taiteellisen sisällön ja arvon syntymiselle? Onko se riippuvainen vain yleisönsä hyväksynnästä sen jälkeen kun se on asetetettu näytteille ja sille on ehdotettu olevaksi edellämainitut ominaisuudet, vai riittääkö siihen esineen( tai muodon) löytämisen ja taiteellisen valinnan yhteensattuma? Mikä rooli on instituutiolla tai ei-institutionalisoituneella taholla jonka puitteissa tehdään ehdotus näiden ominaisuuksien olemassaolosta? Jo pelkästään taiteellisella valikoivalla toiminnalla on mahdollista valjastaa tietoa objektiin nostamalla se taiteen jalustalle, roskasta ja tyhjästä koristeellisuudesta joksikin joka vaatii tulkintaa katsojaltaan. Kuitenkin, vaikka jo valmiiksi pakotettuna ja alistuneena taiteilijan tarkoitusperiin, vain tiedon vastaanottamiselle halukkaat ja sen syntymisen olosuhteista selvillä olevat kykenevät välittömästi kokemaan sen emotionaalisen ”totuuden”, jos objektiin sellaista sisältyy.

 

Jos taide on oppia todellisuudesta, on tämän tiedon välittämiselle omistautuminen asetettava arvostettuun ja yhteiskunnallisesti tärkeään asemaan.

 

Taiteellisen sisällön olemusta ja käsitettä voi lähestyä myös kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Itämaisessa filosofiassa ja taiteessa sisällön merkitys ja sen absoluuttinen luonne on ymmärretty poissaolevien elementtien, tyhjyyden kautta. Siinä missä länsimainen taide ja taiteilija pyrkii välittämään sisällöllisen informaationsa kompleksisen symboliikan ja opitun taiteellisen säännöstön avulla, on itämaisessa filosofiassa sisältö löydettävissä katsojasta itsestään. Askeettisen muodon mietiskelyn kautta päästään ymmärrykseen siitä olennaisesta ajatuksesta tai tunteesta joka sisältyy kuvaan mutta ei ole siinä silmin havaittavissa. Semiotiikasta tässä ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka zen-taiteessa kehämuoto, Enso, symboloikin tyhjyyttä, sen viesti on tyhjyys, se mitä ei ole. Tämän tiedon kehyksenä toimii muoto joka tekee tyhjän havaittavaksi objektiksi. Yksinkertaisimmilleen puristettu muoto ei välitä viestejä tekijästään, vaan on kosketuksissa katsojan ontologiaan ja on siten luonteeltaan kognitiivinen. Ymmärtäessään itsensä edessään olevan muodon kautta, voi ihminen oppia tai jalostaa tietoaan omasta olemassaolostaan.
Länsimaisen taiteen taakka on ollut vakuuttaa katsojansa sisältävänsä vastaavanlaisia ominaisuuksia. Toisin kuin itämaisessa, etenkin zen-taiteessa, tämä vakuuttelu muodostaa taiteen perusolemuksen. Tekemällä taidetta on pyritty viestittämään että ollaan samalla tuotettu myös jotain taiteellista sisältöä joka esiin tullakseen vaatii pintaa syvempää tarkastelua. Tämä taiteellinen ei kuitenkaan ole vain taiteellisen toiminnan sivutuote, vaan se on ominaisuus joka sisältyy taiteellisen toiminnan tuotokseen ja on syntynyt taiteellisen prosessin aikana. Tässä on huomioitava kuitenkin korkeataiteen ja ns. matalan taiteen erot. Vaikka tyhjyys tai ”poissaoleva” on havaittavissa myös länsimaisessa taiteenperinteessä kuten esim.minimalismissa, sen laatu on hieman erilainen itämaiseen taiteeseen verrattuna. Länsimainen tyhjyys on maalattua valkoista tyhjää jolla itsessään ei niinkään ole muuta funktiota kuin määrätä muodon rajat. Sillä ei ole sisällön kannalta informaatioarvoa. Se toimii lähinnä kompositionaalisena elementtinä josta hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa Piet Mondrianin maalaukset. Ymmärtääkseen länsimaisen taiteen symboliikan kautta avautuvan sisällön, on katsojan oltava tietoinen sen ”kehyskertomuksesta”, taiteen kehityskaaresta historiallisella aikajanallaan. Tieto siitä miten tiettyyn pisteeseen tällä aikajanalla on päädytty, antaa katsojalle vihjeitä siitä miten kuvaa tulisi tulkita ja katsoa. Tämä tieto antaa oletuksen siitä mahdollisesta kokemuksesta, joka välittyy taiteen sisällön syvemmästä ymmärryksestä. Zen-taiteen sisällön taas voi olettaa olleen aina olemassa ja sen ymmärtämiseksi on mietiskely suunnattava poispäin itse kuvasta kohti sisimpäänsä ja sitä kautta avautuvaan kokonaisvaltaiseen todellisuuden ymmärtämiseen. Muodon tutkiminen on siis meditatiivinen metodi, jonka tavoitteena on ohittaa kuvan laadulliset ominaisuudet matkalla kohti kuvan ja katsojan seesteistä intuitiivista tiedonvälitystä. Verrattuna tähän, on länsimainen tapa ajatella ja katsoa muotoa lähes yksinomaan riippuvainen objektin välittämästä informaatiosta ja siitä mihin suuntaan tämä informaatio katsojan ajatusta kuljettaa. Tämä tieto on kuitenkin abstrahoivaa ja edellyttää taiteen arvottamista korkean ja matalataiteen luokkiin. Analysoimalla korkeataidetta jolta odotetaan taiteellisen sisällön löytyvän, saadaan tieto olosuhteista ja ”kielestä” jonka puitteissa sen kokonaisvaltainen kokeminen on mahdollista. Näin esim. taustatieto minimalismista auttaa ja ohjeistaa sen kokemisessa. On ymmärrettävä elementtien niukkuuden merkitys ja sen korostaman informaation tärkeys muodon runsauden kustannuksella. Vaikka sisältö onkin tavoitettavissa tarkastelemalla itse muotoa, ei tyhjällä ole samaa eternaalista luonnetta mikä sillä itämaisessa ajattelutavassa on. Tyhjyys määrittelee todellisuuden raamit, siten todellisuuden ja perimmäisen totuuden voi ymmärtää vain pohdiskelemalla tyhjyyttä. Myös taiteen todellisen sisällön ja muodon merkityksen voi ymmärtää vain kokemalla se jotenkin muuten kuin vain katsomalla minkälainen se on. On esitettävä parempia kysymyksiä kuin -mitä se esittää? Kuten Ad Reinhardtin pilapiirroksessa How To Look At Modern Art In America (1946), meidän on annettava taideteosten esittää kysymys itseltämme -mitä sinä esität?

 

Kun oppimaton zen-kokelas katsellessaan Enso-kehämuotoa kysyy mestariltaan mitä se tarkoittaa,tämä sivaltaa napakan piiskaniskun oppilaan paljaaseen päälakeen. Se mikä ei ole sanoin ilmaistavissa, on fyysisesti ja henkisesti koettavissa. On keskityttävä harjoittamaan sisällön vastaanottavuutta, virittäydyttävä kohina-taajuudelle ja päästettävä irti rationaalisuudesta.

 

Kuinka todellinen sitten on maalattu tyhjyys? Eikö sen ulottuvuus syvyydessään rajoitu kuitenkin vain pintaan jonka muoto sitten pilkkoo olevaan (muoto) ja ei-olevaan (tyhjä)?
Muodon laadullinen tarkastelu, sen harmonia, herkkyys, tekniikka jne. ovat viestejä tekijän tietoisuuden ja sisällön ymmärtämisen tasosta. Tekniset valmiudet tuottaa muoto joka välittää tietoa todellisuudesta ovat yhtä kuin valmiudet näyttää todellisuus sellaisenaan. Tehdä muoto on opettaa todellisuudesta. Jotta muotoon sisältyisi informaatiota todellisuudesta on myös muodon tekijän oltava tietoinen luomistyönsä sisällöllisistä ominaisuuksista. Tiedostavan mielen muoto sisältää tiedostavan mielen. Tiedostavan mielen taiteellinen toiminta panee alulle päättymättömän prosessin joka yhdistää tekijän, katsojan ja kuvan kokonaisvaltaisen tiedostamisen ulottuvuudessa. Muodolla joka välittää tietoa sisällöstä on siis oltava alullepaneva taho, tiedonlähde. Näin ollen esimerkiksi kahvikupin pöydälle jättämä pyöreä muoto ei voi olla zen-taiteelle ominainen enso vaikka se ulkoisesti sitä muistuttaisikin, se voi olla vain se mitä se on.

 

”Vuori on vuori”
– Fukushima Keido, zen-maalauksessaan, 1838

 

Katsojan mielen voisi olettaa olevan pienin tarpeellinen elementti (tai tekijä) tyhjyydessä, joka sen rikottuaan auttaa hahmottamaan tilan ja sitä kautta oman olemisen suhteessa todellisuuteen. Mutta kuten lumisokeus se saa mielen panikoimaan todellisuuden traagisuudesta. Ihminen katoaa kun hänen identiteettinsä ajattelevana mielenä ei löydä konkreettista kiintopistettä jota kohden on pyrittävä. Tähän kiintopisteeseen on rakennettava linnoitus josta käsin on turvallista tehdä tutkimusmatkoja tuntemattomaan ympäristöön. Mieli tarvitsee kuvan joka luo perspektiivin tilassa olemisen kokemukselle. Katsoessamme kuvia meidän tulisi olla kuin piirroselokuvien kojootti, joka menee vipuun vuorenseinämään maalatun tunnelin realistisuudesta siinä määrin, että tulee jääneeksi tunnelista tulevan junan jyräämäksi. Kaikessa koomisuudessaan tämä vertauskuva on varsin pätevä. Meidän tulisi kohdata kuva sellaisena kuin se on ja silti odottaa avoimin mielin sen tarjoavan meille yllätyksellisen kokemuksen jostain pintaa syvällisemmästä. Meidän tulisi tiedostaa tämän käsitteellisen ”junan” tulemisen mahdollisuus ja osata odottaa sen vihellystä pintaan maalatun ”tunnelin” ideasta. On hyväksyttävä ajatus toisesta ulottuvuudesta, käsitteellisyyden ja intuitiivisen kokemuksen tasosta. Tuolla tasolla meidän on mahdollista ottaa askel tyhjyyden päälle ja maalata maata jalkojemme alle, hypätä pää edellä kohti kuolemaa ja syntyä kohta uudelleen.

 

Näin lapsena toistuvasti painajaisia joissa oli vain seesteinen tyhjyys. Tuohon tyhjyyteen ilmestyi sitten muoto joka asetti mittasuhteet tuon unen tyhjyydelle, tuntui kuin taivas olisi revennyt ja heräsin kauhusta kylmänä

 

Mitä sitten tapahtui romanttisen mielikuvan mukaiselle taiteilijalle, jota ei koskaan löydetty, ja joka yksinäisyydessään päättää tarttua maalaustyöhönsä yrittäessään epätoivoisesti ilmaista kaikkea sitä mikä hänelle on todellisuutta? Eivätkö hänen ponnistelunsa ja vaivannäkönsä tulisi yksin olla riittäviä meille, jotta myöntäisimme hänen merkityksellisyytensä? Huolimatta siitä tosiseikasta että hän ei koskaan oikein ymmärtänyt puhetta taiteen ”sisällöstä”, ja hänelle ei koskaan kerrottu että vain maalia kankaalla on, lopulta, ainoastaan vain maalia kankaalla. Me emme pidä runouttakaan vain säkeinä ja nokkelina vertauskuvina ja keinona sanallisesti kertoa asioita kauniisti, se kiehtoo ja viehättää meitä koska se vetoaa meihin emotionaalisesti. Kaikki merkityksellinen vaatii tuota samaa emotionaalista vetovoimaa. Antiikin kreikkalaisille se oli tragedia, muoto ja sisältö yhdessä. Modernille ihmiselle se on paeta aikamme pinnallisuutta etsimällä tyydytystä ja tarkoitusta olemassaololleen. Hänen taiteessaan ”sisällöllinen” on kaikkea sitä mikä on kryptista, silti aina suoraan silmiemme edessä, kirjoittamaton runous, villi luontonsa ja hänen muotonsa on traaginen kuin elämä itse.

 

– Henry Wright

Helsingissä  2008

 

Lähteet:

  • –  Fredric Lieberman, Zen Buddhism And Its Relationship To Elements To Eastern And Western Art
  • –  Laozi, De Dao Jing
  • –  Kimmo Pasanen, Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (Teos, 2008)
  • –  Markus Lammenranta & Arto Haapala, Taide ja filosofia

.

Advertisements